"Muuttuu muut, ei tämä maa",
juhannuksena isä sanoi näin.
Mä farkut kiskoin jalkaan,
lähdin juhlakenttää päin.
Oli paikka täys, uudet farkut nää
taisi olla tiukat.
Ja tuhat "känniläistä" otti yhtä aikaa hiukat.
Silloin niskassain' tunsin sormet nuo,
ne lähti kulkemaan.
Kun kuiskasin: "Kuka oikein oot?",
se vastas: "Yks kundi vaan".
Oli outo siellä yks kundi vaan,
mä näin hänen itkeneen.
Pari sanaa vapaudesta
ja mulla alkoi paikat täriseen.
Olin viistoist' vaan, tyttö farkuissaan,
jonka isä eli niin kuin ennen.
Kunnes yks kundi vaan katsoi mua
ja mikään ollut ei niin kuin ennen.
Sen kesän maata kiertelin
kanssa yhden kundin vaan.
Minä kuteet joessa pesaisin,
huuhtelin myös hänen farkkujaan.
Ja kesäyöt, missä oltiinkaan,
valvoin hänen vieressään.
Ja isä ajoi edestakas Suomen maan;
hän etsi kai eilistään.
Olin viistoist' vaan, tyttö farkuissaan,
jonka isä eli niin kuin ennen.
Kunnes yks kundi vaan katsoi mua
ja mikään ollut ei niin kuin ennen.
No, syksyllä kotiin, kun palailin,
hajos' saumat vanhuuttaan.
Isä puhua tahtoi, mä vastasin:
"Se oli yks kundi vaan".
Hänen suudelmansa jokainen
oli kuin viimeinen.
Mitä tehtiinkään? Mitä sanoikaan?
Tulin syksyyn naisena.
Olin viistoist' vaan, tyttö farkuissaan,
jonka isä eli niin kuin ennen.
Kunnes yks kundi vaan katsoi mua
ja mikään ollut ei niin kuin ennen.
(Anna Hanski: Tyttö farkuissa)
Tämä olisi ihanaa laulaa karaokessa joskus, jos tämä vain löytyy jostain. Olen hyräillyt tätä nyt pari päivää ja miettinyt noita sanoja. En itse tosin ollut tuollainen ollessani 15-vuotias, mutta olen miettinyt, mitä olisin voinut tehdä nuorempana toisin.
Menneisyyttä ei voi muuttaa, se on aina osa minua. Kaikki ne haavat, jotka ovat jo arpeutuneet, mutta jotka muistuttavat minua olemassaolollaan, kun kuulen jonkun biisin, joka herättää tunteita niin kuin tuo yllä oleva teksti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti