Poika- ja tyttörakkautta

Olen huomannut, että on helppoa ja hauskaakin kirjoittaa poika- ja tyttörakkaudesta biisejä. Joku voi pitää minua hulluna, kun sanon tämän, mutta niin se vain on.
"Prinsessa ja Tuhkimo", jonka lyriikat olen joskus aikaisemmin kirjoittanut tänne, kertoo juuri kyseisestä aiheesta. Se on rakkauslaulu, jossa toinen muistelee toista, joka on kuollut aikaisemmin kesällä.

"Nukkuvan kaupungin" voisi luokitella myös sellaiseksi, vaikka siinä ei suoraan mainita, kuka laulun puhuja on. Laulun puhuja kuitenkin odottaa toisen ihmisen palaavan luokseen ja tietää toisenkin kaipaavan häntä. Kirjoitin kyseisen biisin erään fanfictionin pohjalta ja voisin sanoa, että se kuvaa tuon ficin erään henkilön ajatuksia. Ja olenpa miettinyt välillä välispiikkiäkin siihen biisiin tulevia keikkojamme ajatellen.

Ja entä "Noel" sitten? Laulun puhuja on alter-egoni ja erään originaalini päähahmo, joka on belgialaisen äidin ja brittiläisen isän biseksuaali poika. Ja tarina tähän biisiin kertoo melkein suoraan saman tarinan kuin "Helsinki-Amsterdam"-tarinatrilogiani, jonka olen aikaisemmin julkaissut. Pähkäilin pitkään tarinatrilogian viimeisen osan "Love Will Tear Us Apart":in kanssa, kunnes sain sen valmiiksi.

Mutta osaavat sitä muutkin kuin minä kirjoittaa kyseisestä aiheesta. Vaikka eivät kirjoitakaan suoraan, niin kuvailun ja pienen vihjailun avulla voi "lukea rivien välistä" ja siksi tykkään esim. Placebon lyriikoista.

Ensi kuun aikana yritämme saada keikan Samettiklubille.

Parhaita naislaulajia 1/15

"And you say it doesn't matter,
We'll always be
The best of friends.
Still I need you
To stay right here.

So, don't let me down"...

(Skin -Don't Let Me Down)

Skin (oik. Deborah Dyer), Skunk Anansie


Harvoja tummaihoisia laulajia, joista pidän. Todella kaunis ja sielukas ääni ja puhuttelevia tekstejä, siksi olen rankannut Skinin yhdeksi parhaimmista naislaulajista koskaan. Ja hassuinta on, että kun aikaisemmin tein yhden postauksen parhaista mieslaulajista (jatkan sitä kyllä, älkää lukijat huolestuko), molemmat näistä ykkössijan jakavista laulajista kuuluvat seksuaalivähemmistön edustajiin.

Joku vertasi omaa ääntäni eilen Paramoren Hayley Williamsin ääneen, mutta Skin on minulle läheisempi esikuva kuin Hayley äänen suhteen. Toivoisin, että oma ääneni kehittyisi yhtä vahvaksi ja kauniiksi ajan myötä ja saisin enemmän varmuutta omaan tulkintaani.

Kuka olen?

Kuka olen?

Tähtityttö, keijukainen, Killjoy, ikuinen kapinallinen, langennut enkeli, laulaja-lauluntekijä, haaveilija, lapsi aikuisen kehossa, Noel, hattupäinen tyttö, androgyyni, nuori Södergran, Miss Molko (tämäkin vain, koska sain lisänimen "Placebo" aikoinaan xD), palapelin palanen tai oikeastaan puolet siitä, vampyyri, karaokekuningatar, teen suurkuluttaja, suklaa-addikti, yllytyshullu, variksenpelätti, ristiriitainen persoona, joka rakastaa hämmentää ja kiusata ihmisiä, hopeasiipi, pieni, mutta pippurinen.


Laitoin tämän aikaisemmin Facebookiini ja päätin laittaa tännekin. Huomenna on miitti, joka on kai omalta osaltani kolmas ja viimeinen tänä vuonna, ellen ehdi kehitellä vielä pikkujouluaiheista Placebo-miittiä.

Vaikka sulkisi silmät, kuva säilyy, eikä mee minnekään

Minut ympäröin tyhjyydellä,
jotta voisin nähdä,
jotta oppisin itse, mitä tunnen
ja tietäisin sen.

Nyt on mentävä yksin,
kulkee pitää ilman varjoo,
osan jäätävä taakse,
jotta toinen voi loppuun löytää.

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin,
tätä niin pelkäsin.
Sen on tultava loppuun.
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan.
Tähän päättyy paljon hyvää,
paljon kaunista,
jonka raajat kuolleet on.
Tän täytyy mennä näin.
Vaikka tahtoisin kieltää,
koittaa säilyttää,
mutta tiedän ett' on turhaa
armoo viivyttää.

Pahat enteet hiljaisuuden
kaiken täyttää.
Niin tuskaisen läsnä, joka hetki,
vaikka pään pois kääntää.

Vaikka sulkisi silmät,
kuva säilyy eikä mee minnekään,
muttei silti tule luo, vaan
tuijottaa tuijottamistaan.

Tämä tie meidät kaataa.
Ei voi jatkaa,
ei voi olla näin.
Sen on tultava loppuun.
Nyt on aika.
Viimeiseen tiimaan.

Tähän päättyy paljon hyvää,
paljon kaunista,
jonka raajat kuolleet on.
Tän täytyy mennä näin.
Vaikka tahtoisin kieltää,
koittaa säilyttää,
mutta tiedän ett' on turhaa armoo viivyttää.

(Apulanta: Armo)

Menneisyys on kipeä piste yhä omassa mielessäni. Tänään menneisyys on ollut vahvasti läsnä, se eräs ihminen, josta aikaisemmin kirjoitin vihaisen merkinnän. Nyt siitä on jo yli vuosi, kun ollaan nähty viimeksi. Juoksisinko karkuun, jos näkisimme vielä jossain? Mahdollisesti. En ainakaan uskaltaisi puhua mitään sille. Sanat ovat juuttuneet kurkkuuni niin kuin kyyneleeni, joita silloin itkin. Ei se varmaan tunnistaisi minua ilman laseja ja lyhyillä hiuksilla. Paitsi silloin, jos näkisimme karaokessa ja se kuulisi, kun karaokevetäjä kuuluttaisi nimeni.

Kirjoitin vuosi sitten kaksi biisiä, joista toisen ajattelin laittaa vielä tähän... Tätä omaa tekstiäni en ole vielä edes säveltänyt, mutta haluaisin, että se sävellettäisiin. Minulla on ollut jo hieman visiota siitä, millainen siitä tulee. Tämän nimi on "Vihreät silmät", koska olen pitänyt vihreistä silmistä, erityisesti miehillä, mutta jostain kumman syystä valinnut miehiä, joilla on siniharmaat silmät. Miksi? Kai siksi, koska sinisilmäisiin miehiin pystyy luottamaan paremmin.

En luota ruskeasilmäisiin miehiin.

Siniset mä olen usein valinnut.

Mutta vihreissä on sitä jotain,

jota en oo muissa havainnut.

Muistan kauniin, viileän alkukesän,

kun kuljin leirintäalueella.

Vierelläni oli silloin pari poikaa,

joiden kanssa oli helppo jutella.

Myöhemmin toisen pojan kanssa

samaan telttaan päädyttiin.

Muistan tatuoinnin sen alaselässä

ja sen, miten katsoin sitä silmiin.

Pojan vihreät silmät jäivät mun mieleen,

jäivät ikuisesti katsomaan sydämeen.

Kun se hetki mieleeni palaa,

mä olen onnellinen.

Punertavat hiukset ja vihreät silmät

sulla oli silloin, kun me tavattiin.

Ja kasvoista kauneimmat

sydämeeni talletin.

Muistan sen kerran, kun yhdessä

seistiin alkuyöstä parvekkeella.

Katsottiin silloin tähtiä taivaan

ja sä poltit tupakkaa.

Kun kiedoit kädet ympärillein,

toivoin, että siihen jäät.

Painoin huulet huulillesi ja

rintaas vasten mun pään.

Kysyt multa unissani,
rakastanko sua vieläkin.
Mutta jos kulkisit kadulla vastaan,
en tiedä, mitä mä sanoisin.




Haaveena olisi myös kirjoittaa biisi, jolle annan nimeksi "Ilman häpeää"...

It's Monday Again

Maanantai, väsymys ja luovuuden yritys. Lauloin eilen ääneni käheäksi MCR:ää ja muutamien muidenkin biisejä, mutta lähinnä niiden kuitenkin.
Oli kiva leikkiä meikkien kanssa viikonloppuna. Odottelen innolla seuraavaa, jolloin on taas miitti!! Näkee taas tuttuja ja uusiakin kasvoja :)

Mitäs muuta...
Listasin suosikkiparituksiani fanficitonin saralla... Mukaan mahtui myös omia hahmojani, joita pidän onnistuneina parituksina. Voisin kirjoittaa taas uuden jutun jollain omalla parituksellani yhteen haasteeseen.
Töitä pitää mennä kohta jatkamaan. Ja torstaina taas bänditreenit.
Kirjoitin viimeisen säkeistön "Nukkuvaan kaupunkiin" ja pistän sen vielä tänne, jos jotakuta nyt kiinnostaa:

"Kun öisin kaupunki nukkuu,
se unta nähdä saa
ja ikkunalla kynttilä
sinusta mua muistuttaa.

Mä odotan sun palaavaan,
tän valon sut luokseni ohjaavan.
Vaikka et olisi lähellä,
säilyt aina mun sydämessä"...

He's my Babylon

Vaihdoin MP3-soittimeeni taas biisejä eilen, mutta jotkut niistä albumeista eivät olleet ehtineet latautua kunnolla. Siinä sitten ihmettelin, miksi... Joskus on inhottavaa, jos ei ehdi ladata musiikkia koneelle ja epähuomiossa siirtää keskeneräiset biisit MP3-soittimeen huomaten tehneensä turhan työn.

Phoenix Effect on ihana bändi. Olen kuunnellut sitä viime vuoden lopulta lähtien ja mieleeni tulee Poets Of The Fall tai Sunrise Avenue, ensinmainittu tosin enemmän, koska sanoituksiltaan se kuulostaa ajoittain yhtä runolliselta. Tuo otsikko on muuten mukailtu kyseisen bändin biisistä nimeltä "Babylon".

Kirjoittelin alkuviikosta biisinpätkän. Ajattelin seuraavaksi kirjoittaa uskomisesta ja uskollisuudesta biisin.

"Pidä minut taivaan tiellä,
anna mun olla yksi heistä,
yksi pienistä enkeleistä".

Tällaisissa hieman haikeissa, mutta haaveellisissa tunnelmissa olen taas tänään torstaina. Hieman väsynyt, mutta onnellinen kuitenkin. Odotan innolla tulevia miittejä ja ihmisten tapaamista.

Keikkailua kerrakseen

Nyt viikonloppuna yöuneni ovat jääneet aika vähäisiksi. Syy, miksi näin on, on se, että olen käynyt kahdella keikalla. Toisesta niistä jo tuossa edellisessä päivityksessäni mainitsin muutaman sanan.

Perjantai-iltana olin HYY:n bileissä kuuntelemassa etnistä, tanssittavaa musiikkia soittavaa Magulamberre bandia, joka koostuu Mosambikista kotoisin olevasta laulajasta sekä suomalaisista muusikoista. Bändin jäsenet soittavat mosambikilaisia kansansoittimia, mm. timbilaa, joka muistuttaa xylofonia.

Lisäksi bändissä on mukana saksofoni ja musiikissa pääosa on rytmeillä ja melodioilla, ei niinkään lauluilla, jotka laulaja esittää omalla äidinkielellään. Mielenkiintoinen tuttavuus, suosittelen todella :)

Ja eilen olin katsomassa MIR:iä, kahden kaverini bändiä Heavy Cornerissa keskustassa. Keikkapaikka oli uusi minulle, mutta pojat ovat lähiaikoina keikkailemassa muissakin hevibaareissa mm. marraskuun puolessavälissä Bar Bäkkärissä, jonne aion seuraavaksi suunnata heitä katsomaan. Tunnen bändistä laulajan ja basistin, joiden kanssa on tullut vaihdettua muutamia sanoja keikkojen jälkeen tai ennen sitä.



MIR soitti pääasiassa niiden tuoreen EP:n biisejä, joiden määrän tuossa edellisessä merkinnässäni arvioin väärin. Niitä onkin kuusi eikä viisi, kuten mainitsin. Keikan avausbiisi oli "Rerun" ja kuultiinpa keikan aikana muutama EP:n ulkopuolinenkin biisi, joiden nimiä en valitettavasti satu muistamaan. Pojat ovat kehittyneet alkuvuosistaan parempaan suuntaan ja Eeron, laulajan ääni, on tullut paremmaksi eikä viimeisimmällä EP:llä kuulla enää örinää niin kuin alkuaikojen biiseissä.

Pojat eivät soittele enää pahemmin alkuaikojen biisejä. Kun kysyin Samilta, basistilta, keikan jälkeen syytä siihen, Sami vastasi: "Myö ei enää pahemmin niitä muisteta tai harjoitella". Pojat ovat Lappeenrannasta lähtöisin, paitsi rumpali ja nykyinen soolokitaristi, joista ensin mainittu on Lemiltä ja toinen Lieksasta.

Keikan viimeisenä biisinä kuultiin kuitenkin suosikkini "Ravage", jonka kertosäkeestä alun olen painattanut bändipaitaani taakse.

Tuossa alemmassa kuvassa näkyy MIR:in rumpali Mikko, joka keikan aikana otti paitansa pois. Rumpalista on välillä hankalaa saada kuvaa, kun rumpalit ovat lavan takaosassa soittamassa.

Savukone hoiti tehtävänsä keikan aikana, mutta onnistuin yhden hyvän ja utuisen kuvan saamaan pojista.

Ja vielä keikan jälkeen piti saada kuva yhdessä laulajan kanssa, koska edellisestä kerrasta, kun olen ollut Eeron kanssa yhteiskuvassa, on aikaa.

Kiitokset loistavasta keikasta pojille. Marraskuussa luultavasti tavataan seuraavan kerran yhtä hyvissä merkeissä.