Vie mut kotiin

Tule ostamaan, mä myynnissä oon.
Monta hyvää rakkautta
rikoittuina taskussa
kaupan päälle saat.

Tule hakemaan, mä valmiina oon.
Muistot muovikasseissa,
sydän matkalaukussa,
valmis muuttumaan.
Vie mut kotiin.

Vie mut kotiin uudelleen,
laita mun pää ja sydän paikoilleen.
Koske mua niin, etten voi enää unohtaa,
kuka on se, joka minut omistaa.
Vie mut kotiin.

Millä hinnalla mut viereesi saat?
En mä pyydä liikoja:
pyydän palan taivasta ja pari suudelmaa.

En anna takuita nyt riskillä vaan.
Rakkaus saattaa satuttaa.
Muista, ettei vaihtaa saa,
jos alkaa kaduttaa.
Vie mut kotiin.

Vie mut kotiin uudelleen,
laita mun pää ja sydän paikoilleen.
Koske mua niin, etten voi enää unohtaa
kuka on se, joka minut omistaa.

Ja mä teen parhaani ja enemmänkin,
ett' sä et pety milloinkaan,
vannon sen.
Sä korjasit mut taas.

Vie mut kotiin uudelleen,
laita mun pää ja sydän paikoilleen.
Koske mua niin, etten voi enää unohtaa,
kuka on se, joka minut omistaa.

Kuka on se, joka minut omistaa.

Vie mut kotiin.

(Jesse Kaikuranta -Vie mut kotiin)

Tuo ylläoleva kappale on soinut koko loppukevään ja kesän radiossa. Jesse Kaikuranta oli mukana The Voice Of Finland -kilpailussa tänä vuonna, pääsi finaaliin, mutta putosi jo alkuvaiheessa. En tiedä ihan tarkkaan, kuka tuon biisin on Jesselle kirjoittanut (vai onko se Jessen omaa käsialaa), mutta koskettavasti nuori herra sen ainakin tulkitsee ja sai minut jähmettymään paikalleen, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa töissä ollessani.

Joka kerta kuullessani nuo sanat ja tuon melodian, saan kyyneleet silmiini. Mieleeni muistuu oma tilanteeni ja eräs ihminen, jolta olisin halunnut pyytää tuota, mitä tuossa biisissä sanotaan. Haluaisin pyytää sitä edelleen samalta ihmiseltä. En tiedä, tulenko näkemään häntä enää missään, mutta toivoisin niin.

Ikuinen uni

Sä oot kyynel,
suru mun sydämen
ja katkera nauru
läpi kyynelten.

Mä oon neula,
pistos ihossa sun
ja silmät niin surulliset.

Tiedän kyllä,
mitä ikävä on
enkä tahtois luovuttaa.
Tahdon tietää,
miksi pimeys jää
meidän kummankin maailmaan.

Ei kai kukaan voi
sua ymmärtää,
jos sanot aina:
Mä yksin jään.
Sä luulet asioiden muuttuvan
vain silloin, kun
katsot mua.

Sä oot pikkulintu,
liekki elämän
ja toivon sun kaikesta
selviävän.
Mä oon sun lohtus,
turva ja läheisyys.
Et muutu kai milloinkaan.

Kuulit varmaan,
kun mä kutsuin sua.
Mä tiesin sinun lähtevän.
Vaan ei, et koskaan,
palaa takaisin,
kun olet jo nukahtanut.

Ei kai kukaan voinut
ymmärtää:
sä yksin olit,
se tiedetään.
Nuku vaan, sillä sä tarvitset
unta mua enemmän.

Vaan jos voisin palata
entiseen,
niin tahtoisin jäädä
eiliseen
ja nähdä sun kanssas
unta ikuista.

Kirjoitin tämän lukioaikani viimeisenä vuotena. Tästä tuli tarkoituksella näin synkkä, koska oma tilanteeni oli silloin hankala. Minulla on ollut kausia, jolloin olen masentunut. Nyt on taas sellainen kausi ja stressiä on ollut tavallista enemmän töiden, mutta myös oppisopimukseni ja ihmissuhteiden takia. Rääkkäsin itseäni maanantai-iltana zumbassa ja eilen minulla ei ollut lainkaan ruokahalua töiden jälkeen, piti pakottaa itsensä syömään jotain. Niinpä napostelin kirsikkatomaatteja ja join teetä. Minulla taisi olla illalla lämpöä, siksi jäin tänään kotiin lepäilemään, olisi ollut kurjaa joutua lähtemään kesken työpäivän kotiin, jos heikko olo olisi iskenyt taas.
Stressi saa vastustuskykyni heikkenemään ja minut sairastumaan.

Tarvitsen voimaa ja jonkun tukea, jonkun, joka voisi pitää minut koossa. Onhan minulla kissani, mutta sille ei voi puhua samalla tavalla kuin ihmiselle.

Mä annan sut pois

Sammuu, talossamme lamput sammuu.
Autioituneita huoneet
ovat yksi kerrallaan.
Sängyn laitamilla hiljaa nuokkuu
kaksi uupunutta,
onnellisia vain unissaan.

Mä annan sut pois, mä päästän sut pois,
vaikka sattuu.
Sä annat mut pois, sä päästät mut pois,
kaikkeen tottuu.
Hymyillään vaan, ei oo muutakaan
enää antaa.
Luovutaan toisistamme hiljaa.

Liikaa, luulin meistä aina liikaa.
Lupasin: "mä korjaan kaiken"
yhä vain uudestaan.
Liukuu sun ote käsistäni,
vaihtuu viikot.
Huomaamatta äänet kuuluu
koko ajan hiljempaa.

Mä annan sut pois, mä päästän sut pois,
vaikka sattuu.
Sä annat mut pois, sä päästät mut pois,
kaikkeen tottuu.
Hymyillään vaan, ei oo muutakaan
enää antaa.
Luovutaan toisistamme hiljaa.

(Laura Närhi: Mä annan sut pois)

Elämä ei ole aina helppoa. Joskus joutuu tekemään todella suuria valintoja. Mutta ne valinnat auttavat eteenpäin. Tuntuu tyhjältä, tyhjyys vaihtuu suruun, ikävään. Myöhemmin sen surun tilalle tulee helpotus, usko siitä, että pystyy seisomaan omilla jaloillaan, vaikka joskus pelkääkin jalansijan horjuvan.

Minne katosi päivät?

Vaikka vieressä on tilaa,
hän makaa omalla puolellaan.
Eilen hän huomasi,
että seinästä irtoaa maali.

Ja että ensimmäistä kertaa
hän ei jaksanut odottaa.
Eilen hän huomasi,
ettei enää jaksa odottaa.

Minne katosi päivät,
joina et nähnyt mitään
ilman, että hän olisi nähnyt saman?
Minne katosi päivät,
joiden aikana hän tottui,
hän tottui syliisi?

Kasvit on kuolleet ruukkuihin,
hän istuu ajatuksissaan.
Eilen hän ymmärsi,
ettei näkisi sinun palaavan.
Ja että ensimmäistä kertaa
hän ei tuntenut mitään.

Minne katosi päivät,
joina et nähnyt mitään
ilman, että hän olisi nähnyt saman?
Minne katosi päivät,
joiden aikana hän tottui,
hän tottui syliisi?
(Scandinavian Music Group: Minne katosi päivät)

Tuo teksti tuli mieleeni eilen illalla erään keskustelun päätteeksi. Olin viime viikonlopun allapäin, kiitos sen, että perjantaina meni taas kerran överiksi kaikki. Ei enää alkoholia minulle.
Minne on kadonnut se ilo, joka oli vielä pari kuukautta sitten tässä ihmisessä? En tunnista enää itseäni samaksi ihmiseksi, joka silloin rakasti toista, yhtä ristiriitaista, mutta ihanaa ihmistä. Mihin on kadonnut se lämpö, joka antoi hymyn kasvoilleni kesällä, rauhan sydämeeni, tunteen siitä, etten ole yksin eikä minun tarvitse olla yksin?
Nyt olen pieni, mustahiuksinen olento, joka haluaisi rutistaa rintaansa vasten pienen susipehmolelunsa ja pyyhkiä kyyneleensä nenäliinaan tai painaa päänsä toisen olkaa vasten ja itkeä siinä. Olla hiiri, joka näpertää laaman turkkia hellästi pienillä käpälillään.
En minä tahdo erota, vaikka mokasin. Olen osannut antaa ja pyytää anteeksi, yrittänyt myös ymmärtää. Haluan nyt itse sitä samaa ymmärrystä toiselta, tahtoa olla vahva ja seistä rinnallani, vaikka tietyt asiat pelottavat. Kyllä minuakin pelotti silloin kesällä, kun mietin, mitä tästä tulee.

Mieleeni tuli myös toinen teksti, josta en tosin tiedä, soveltuuko se tähän merkintään, mutta laitan sen silti, koska siinäkin on vähän samantyylinen tarina taustalla.

Parempi on olla yksin vaan,
kuin yksinäinen kahdestaan.
Parempi eksyä toisistaan,
kuin itsensä kadottaa.

Parempi on olla itsekseen,
kuin tulla sokeiksi toisilleen.
Helpompi lähteä ja levähtää,
ennen kuin tulee pimeää.

Mut heti, kun mä olen yksin,
ikävä viiltelee.
Vielä kerran kahdestaan
tämän yhden kerran vaan.

Neljä seinää saa yksin todistaa.
Vaieten ne valvoo
ja meitä tuijottaa.
Vesi hiljalleen hautaa kaiken alleen.
Neljä seinää valvoo,
kun sinua suutelen.

Sinä saat minut uskomaan,
etten pysty jatkamaan.
Sinua ilman ja yksinään
ois vielä pimeämpää.

Sinut tahdon unohtaa,
en enää osaa muutakaan.
Kertaakaan et enää saa
mun mieltä muuttumaan.

Neljä seinää saa yksin todistaa
toisenlaista yötä ja minua rauhoittaa,
kun vesi hiljalleen sinut hautaa alleen.
Liian monta yötä mä sinua suutelin.

Neljä seinää vaan enää tuijottaa.
Vaieten ne valvoo ja minua suojelee.
Kun vesi hiljalleen valuu yli menneen,
odotan ja istun, veden ääntä kuuntelen.

Neljä seinää vaan enää tuijottaa saa,
varjoja ne kantaa, sinusta muistuttaa.
Neljä seinää saa yksin todistaa.
Kanssani ne valvoo ja minua lohduttaa.

Neljä seinää
yksin tietää.
Neljä seinää saa minut uskomaan:
seuraavana yönä veden pinta hiljenee.
(Jonna Tervomaa: Neljä seinää)

Vaikka sulkisi silmät, kuva säilyy, eikä mee minnekään

Minut ympäröin tyhjyydellä,
jotta voisin nähdä,
jotta oppisin itse, mitä tunnen
ja tietäisin sen.

Nyt on mentävä yksin,
kulkee pitää ilman varjoo,
osan jäätävä taakse,
jotta toinen voi loppuun löytää.

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin,
tätä niin pelkäsin.
Sen on tultava loppuun.
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan.
Tähän päättyy paljon hyvää,
paljon kaunista,
jonka raajat kuolleet on.
Tän täytyy mennä näin.
Vaikka tahtoisin kieltää,
koittaa säilyttää,
mutta tiedän ett' on turhaa
armoo viivyttää.

Pahat enteet hiljaisuuden
kaiken täyttää.
Niin tuskaisen läsnä, joka hetki,
vaikka pään pois kääntää.

Vaikka sulkisi silmät,
kuva säilyy eikä mee minnekään,
muttei silti tule luo, vaan
tuijottaa tuijottamistaan.

Tämä tie meidät kaataa.
Ei voi jatkaa,
ei voi olla näin.
Sen on tultava loppuun.
Nyt on aika.
Viimeiseen tiimaan.

Tähän päättyy paljon hyvää,
paljon kaunista,
jonka raajat kuolleet on.
Tän täytyy mennä näin.
Vaikka tahtoisin kieltää,
koittaa säilyttää,
mutta tiedän ett' on turhaa armoo viivyttää.

(Apulanta: Armo)

Menneisyys on kipeä piste yhä omassa mielessäni. Tänään menneisyys on ollut vahvasti läsnä, se eräs ihminen, josta aikaisemmin kirjoitin vihaisen merkinnän. Nyt siitä on jo yli vuosi, kun ollaan nähty viimeksi. Juoksisinko karkuun, jos näkisimme vielä jossain? Mahdollisesti. En ainakaan uskaltaisi puhua mitään sille. Sanat ovat juuttuneet kurkkuuni niin kuin kyyneleeni, joita silloin itkin. Ei se varmaan tunnistaisi minua ilman laseja ja lyhyillä hiuksilla. Paitsi silloin, jos näkisimme karaokessa ja se kuulisi, kun karaokevetäjä kuuluttaisi nimeni.

Kirjoitin vuosi sitten kaksi biisiä, joista toisen ajattelin laittaa vielä tähän... Tätä omaa tekstiäni en ole vielä edes säveltänyt, mutta haluaisin, että se sävellettäisiin. Minulla on ollut jo hieman visiota siitä, millainen siitä tulee. Tämän nimi on "Vihreät silmät", koska olen pitänyt vihreistä silmistä, erityisesti miehillä, mutta jostain kumman syystä valinnut miehiä, joilla on siniharmaat silmät. Miksi? Kai siksi, koska sinisilmäisiin miehiin pystyy luottamaan paremmin.

En luota ruskeasilmäisiin miehiin.

Siniset mä olen usein valinnut.

Mutta vihreissä on sitä jotain,

jota en oo muissa havainnut.

Muistan kauniin, viileän alkukesän,

kun kuljin leirintäalueella.

Vierelläni oli silloin pari poikaa,

joiden kanssa oli helppo jutella.

Myöhemmin toisen pojan kanssa

samaan telttaan päädyttiin.

Muistan tatuoinnin sen alaselässä

ja sen, miten katsoin sitä silmiin.

Pojan vihreät silmät jäivät mun mieleen,

jäivät ikuisesti katsomaan sydämeen.

Kun se hetki mieleeni palaa,

mä olen onnellinen.

Punertavat hiukset ja vihreät silmät

sulla oli silloin, kun me tavattiin.

Ja kasvoista kauneimmat

sydämeeni talletin.

Muistan sen kerran, kun yhdessä

seistiin alkuyöstä parvekkeella.

Katsottiin silloin tähtiä taivaan

ja sä poltit tupakkaa.

Kun kiedoit kädet ympärillein,

toivoin, että siihen jäät.

Painoin huulet huulillesi ja

rintaas vasten mun pään.

Kysyt multa unissani,
rakastanko sua vieläkin.
Mutta jos kulkisit kadulla vastaan,
en tiedä, mitä mä sanoisin.




Haaveena olisi myös kirjoittaa biisi, jolle annan nimeksi "Ilman häpeää"...