Ikuinen uni

Sä oot kyynel,
suru mun sydämen
ja katkera nauru
läpi kyynelten.

Mä oon neula,
pistos ihossa sun
ja silmät niin surulliset.

Tiedän kyllä,
mitä ikävä on
enkä tahtois luovuttaa.
Tahdon tietää,
miksi pimeys jää
meidän kummankin maailmaan.

Ei kai kukaan voi
sua ymmärtää,
jos sanot aina:
Mä yksin jään.
Sä luulet asioiden muuttuvan
vain silloin, kun
katsot mua.

Sä oot pikkulintu,
liekki elämän
ja toivon sun kaikesta
selviävän.
Mä oon sun lohtus,
turva ja läheisyys.
Et muutu kai milloinkaan.

Kuulit varmaan,
kun mä kutsuin sua.
Mä tiesin sinun lähtevän.
Vaan ei, et koskaan,
palaa takaisin,
kun olet jo nukahtanut.

Ei kai kukaan voinut
ymmärtää:
sä yksin olit,
se tiedetään.
Nuku vaan, sillä sä tarvitset
unta mua enemmän.

Vaan jos voisin palata
entiseen,
niin tahtoisin jäädä
eiliseen
ja nähdä sun kanssas
unta ikuista.

Kirjoitin tämän lukioaikani viimeisenä vuotena. Tästä tuli tarkoituksella näin synkkä, koska oma tilanteeni oli silloin hankala. Minulla on ollut kausia, jolloin olen masentunut. Nyt on taas sellainen kausi ja stressiä on ollut tavallista enemmän töiden, mutta myös oppisopimukseni ja ihmissuhteiden takia. Rääkkäsin itseäni maanantai-iltana zumbassa ja eilen minulla ei ollut lainkaan ruokahalua töiden jälkeen, piti pakottaa itsensä syömään jotain. Niinpä napostelin kirsikkatomaatteja ja join teetä. Minulla taisi olla illalla lämpöä, siksi jäin tänään kotiin lepäilemään, olisi ollut kurjaa joutua lähtemään kesken työpäivän kotiin, jos heikko olo olisi iskenyt taas.
Stressi saa vastustuskykyni heikkenemään ja minut sairastumaan.

Tarvitsen voimaa ja jonkun tukea, jonkun, joka voisi pitää minut koossa. Onhan minulla kissani, mutta sille ei voi puhua samalla tavalla kuin ihmiselle.